Espoon puutarhayhdistys järjesti retken Ruskeasuon siirtolapuutarhaan. Koska olen asunut lapsuuteni Ruskeasuolla, tuo oli kuin aikakapselimatka menneisyyteen. Mutta rohkeasti noista porteista sisään, puutarhaan, joka lapsuudessani oli kielletty hedelmä. Tuolloin lapset häädettiin melko nopeasti alueelta pois, jos sinne livahdimme oleskelemaan. Nyt alue on kaupungin yleinen puisto-alue, jonne on vapaa pääsy porttien ollessa auki päivisin.

Aika oli melko hyvin pysähtynyt porttien sisällä. Pienet idylliset puutarhat ja pienet sievät mökit. Uutta oli kanit, näin niitä kuusi, joista yksi oli pieni kanin poikanen.

Sitten tulimmekin kulmaan, jonka aita erotti lapsuudenkodistani. Alla olevassa kuvassa näkyy aidan takana vaalea kerrostalo.

Tämä talo on pääporttien edessä ja siinä asui yksi ensimmäisiä lapsuudenystäviäni, kun muutimme alueelle ollessani viisivuotias. Jarkko asui talon yläkerrassa.

Lapsuudenkotini…

Pesutuvan ikkunat, joihin talonmiehemme Simo laittoi kalterit, kun joutui meitä häätämään pesutuvasta. Se oli yksi rohkeusriitti, uskalsiko pujahtaa ikkunasta sisään loukkaamatta itseään ja pääsikö ulos talonmiehen huomaamatta. Meitä oli parikymmentä lasta vellomassa pihalla, joten ymmärrän talonmiehen turhautumisen. Yksi suosikki oli mennä kellariin ja kertoa kummitustarinoita pimeässä. Simon ilmestyminen paikalle aiheutti monta kauhuhalvausta.

Yksi rohkeusriiteistä liittyi alla olevaan aitaan, lasten iät olivat 13 ja 4 ikävuoden välillä ja sitä mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Idea oli kävellä aidan päällä päästä päähän. Pienimmät eivät edes päässeet aidan päälle, isoimmat menivät puolijuoksua kuin trapetsitaiteilijat. Aikuiset huusivat aina meidät nähdessään ja häätivät pois aidalta, mikä vain lisäsi jännitystä… Mutta näin jälkikäteen ajatellen, ehkä heillä oli syynsäkin… Pikkuveljeni, 3-vuotta minua nuorempi, onnistui tippumaan aidalta ja murtamaan kätensä.

Tuolla pihalla opin ajamaan polkupyörää ja leikkimään kirkonrottaa, hyppimään narua ja selviämään monesta pulmasta. Iso roskakatos, jonka päälle myös kiipeilimme, on poissa…

Seinä, jota vasten on leikitty monta kirkonrottaa.

Pyykinkuivausteline edelleen paikoillaan.

Ja aidan takaa pilkottaa siirtolapuutarha, joka näkyi makuuhuoneeni ikkunasta ja jonne kiipesimme aidan yli omenavarkaisiin. Muistan vieläkin, kuinka huolellisesti suunnittelimme reissut ja kuinka jännitys kutkutteli vatsassa. Isot pojat vetivät suunnitelmaa ja voi niitä raukkoja, jotka tuomittiin liian pieniksi mukaan. Mutta naapurien riemuksi velloimme yleensä isona porukkana touhuamassa kepposiamme.