Kaverini toi minulle jouluruusuja, alla mielenkiintoinen juttu jouluruususta (lähde)

Arno Forsius

Melampos ja jouluruusu

Jouluruusu (Helleborus niger) oli jo antiikin aikana tunnettu lääkeyrtti, jonka ensimmäisiä käyttäjiä oli tarunhohtoinen parantaja Melampos. Kasvista kelpasi rohdoksi erityisesti sen tumma juuri, joka sai aikaan aivastuksia. Sen vuoksi kasvia nimitettiin mustaksi pärskäjuureksi. Siitä valmistettua lääkettä käytettiin joidenkin sairauksien ja varsinkin mielenvikaisuuden hoitoon aina 1800-luvulle saakka.

Melampoksesta tulee parantaja

Melampos eli tarujen mukaan Kreikassa eli noin vuonna 1500 eKr. Hänen nimensä tarkoittaa sananmukaisesti “mustajalkaa” ja perinteisen selityksen mukaan hän oli saanut sen auringon ruskettamista jaloistaan. Kun Melampos oli nuori, hänen palvelijansa tappoi kaksi suurta käärmettä, joilla oli pesä ontossa tammessa. Melampos piti käärmeiden surmaamista julmana tekona ja hyvityksenä siitä hän kunnioittavasti poltti kuolleet käärmeet. Eläinten ystävänä hän otti lisäksi käärmeiden orvoiksi jääneet poikaset hoidettavakseen ja ruokki niitä maidolla (Encyclopaedia Britannica XVIII 1911, Henriksson 1963).

Melampoksen nukkuessa kerran päivällisen jälkeen tammen varjossa matelivat käärmeenpoikaset hänen luokseen ja nuolivat kiitollisuudesta hänen korviaan. Herättyään Melampos hämmästyksekseen havaitsi, että hän ymmärsi lintujen ja villieläinten kieltä. Varsinkin linnuilla oli kyky ennustaa tulevaisuutta ja ne olivat myös perillä parannustaidosta. Melampoksen oli nyt vain seurattava lintujen neuvoja, jolloin hänen maineensa ennustajana ja parantajana oli taattu (Henriksson 1963). Ennustamisessa hänen kerrotaan lisäksi saaneen ohjeita itseltään Apollolta (Encyclopaedia Britannica XVIII 1911).

Melampos ja Bias

Melampoksella oli veli Bias ja veljekset tunnetaan antiikin taruissa oveluuden ja voiman vertauskuvina (Encyclopaedia Britannica XVIII 1911). Bias oli rakastunut Pyloksen kuninkaan Neleuksen kauniiseen Pero -nimiseen tyttäreen. Neleus oli kuitenkin luvannut tyttärensä sille kosijalle, joka pystyi hankkimaan hänelle naapurivaltakunnan Tessalian prinssin Ifikloksen härkälauman. Koska Biaksella ei ollut mahdollisuuksia täyttää vaatimusta, hän alkoi riutua onnettoman rakkautensa seurauksena. Veljensä toivottomuuden nähdessään Melampos yritti varastaa härät, luovuttaakseen ne sitten veljelleen, mutta hän jäi kiinni itse teosta. Rangaistuksena Melampos pantiin elävänä puiseen arkkuun ja jätettiin sinne nääntymään nälkään (Henriksson 1963).

Melampos osasi kuitenkin myös hyönteisten kieltä. Hän kutsui avukseen mehiläiset, jotka alkoivat kantaa hänelle hunajaa arkussa olleen oksanreiän läpi. Jonkin ajan kuluttua havaittiin, että Melampos oli yhä hengissä. Silloin Ifikloksen isä Fylakos, joka oli tullut vakuuttuneeksi Melampoksen kyvyistä, päästi tämän vapauteen. Kun Melampos kaiken lisäksi sai palautetuksi Ifiklokselle tämän aiemmin menettämän miehisyyden, lahjoitti Fylakos Melampokselle tavoittellut härät. Melampos puolestaan antoi ne Biakselle, joka sai niiden avulla omakseen rakastamansa neidon (Henriksson 1963).

Melampos parantajana

Herodotoksen mukaan Melampos toi Vähästä Aasiasta Kreikkaan Dionysoksen palvontaan kuuluvat hillittömät juhlamenot. Myöhemmin, kun Dionysosta alettiin kunnioittaa jumalana, kieltäytyi kolme Tirynsin kuninkaan Proitoksen tytärtä uskomasta uuteen jumalaan. Silloin heitä kohtasi Dionysoksen tavanomainen rangaistus. He saivat juosta mielipuolina metsään ja alkoivat käyttäytyä siellä villien eläinten lailla (Encyclopaedia Britannica XVIII 1911, Henriksson 1963).

Jonkin ajan kuluttua tyttäret kohtasivat metsässä Melampoksen. Tämän kerrotaan yllyttäneen tyttäriä aluksi entistä villimpään menoon. Sen jälkeen hän paransi näiden mielipuolisuuden mustasta pärskäjuuresta valmistetulla rohdolla. Sen seurauksena yrtti sai nimen Melampodium, myöhemmin Helleboros melas. Melampos sai palkkioksi osuuden Argosin kuningaskunnasta. Kuolemansa jälkeen Melampos korotettiin puolijumalan asemaan ja hänelle pystytettiin Ateenan lähellä olleeseen Megaran kaupunkiin pyhättö, jossa vietettiin vuotuisia juhlia hänen kunniakseen. (Encyclopaedia Britannica XVIII 1911, Henriksson 1963).

Musta pärskäjuuri rohtona

Musta pärskäjuuri on siis ikivanha lääkeyrtti, jota käytettiin erityisesti mielenvikaisuuden hoitoon. Antiikin humoraaliopin mukaan lima oli aivojen tärkein osa. Sen mukaisesti mielenvikaisuuden hoito perustui aivojen liiallisen limapitoisuuden vähentämiseen nenän kautta (Kudlien 1967). Juuri tästä syystä tarkoitukseen käytettiin aivastuksia ja limaneritystä aiheuttavaa mustaa pärskäjuurta. Olihan kaikille kokemuksestakin selvää, miten nenän tukkoisuuden korjaantuminen aivastelun seurauksena sai nuhan aikana aivot toimimaan kirkkaammin. Antiikin pneumaatikko-lääkärien mukaan musta pärskäjuuri oli ulostavan vaikutuksensa vuoksi voimakkain aine mustan sapen vähentämiseksi melankolian hoidossa (Aretaios 1959). Sitä käytettiin lääkkeenä eräissä muissakin sairauksissa, mm. halvauksissa ja kihdissä (Encyclopaedia Britannica XIII 1910).

Mielenvikaisuuden hoito ja helleborus-kasvi liittyivät niin kiinteästi tosiinsa, että kreikan kielessä sana helleboraio, tarvita pärskäjuurta, tarkoittaa samaa kuin olla poissa tolaltaan, ja sana helleborizo samaa kuin saattaa järkiinsä. Kun antiikin aikana haluttiin viitata jonkun vähäjärkisyyteen, käytettiin peitettyjä solvauksia, joihin sisältyi paikannimi Antikyra. Kreikkalaiset sanoivat “Antikyras soi dei” (Antikyras on sinulle omiaan) ja roomalaiset sanoivat “Nonne vis Anticyram navigare” (Etkö haluaisi purjehtia Antikyraan?) (Bergmark 1981). Kyseinen Antikyra, joka sijaitsi Fokisissa Korintin lahden pohjoisrannalla, oli nimenomaan kuuluisa mustista pärskäjuuristaan, joista parhaat kasvoivat läheisellä Helikonin vuorella.

Pliniuksen mukaan rohdon käyttäminen oli Antikyrassa turvallisempaa kuin muualla siksi, että siellä sitä annettiin sesamin siemeniin sekoitettuna. Kasvia pidettiinkin hyvin myrkyllisenä. On olemassa kertomuksia siitä, että pelkästään tuoreen juuren koskettaminen on aiheuttanut ankaria vatsanväänteitä. Pliniuksen mukaan hevoset, härät ja siat kuolivat syötyään mustaa pärskäjuurta (Encyclopaedia Britannica XIII 1910). Rohtoa hankkivat erityiset juurenleikkaajat ja juuren irrottamiseen liittyi kasvin myrkyllisyyden vuoksi monenlaisia uskomuksia.

Paracelsuksen (1493–1541) mukaan myös mustan pärskäjuuren lehdistä oli ollut hyötyä. Lehdet oli kuivattu varjossa, jauhettu ja sekoitettu yhtä suureen määrään hienoa sokeria. Antiikin lääkärifilosofit olivat käyttäneet mustaa pärskäjuurta näin valmistettuna vaaliakseen terveyttään ja elääkseen vanhaksi. Sen ohella he olivat toki noudattaneet myös oikeaa ja kohtuullista elämänjärjestystä (Leibbrand 1954).

Musta pärskäjuuri eli jouluruusu

Musta pärskäjuuri eli jouluruusu on leinikkeihin (Ranunculacae) kuuluva kasvi. Aikanaan se sai latinaistetun tieteellisen nimen Helleborus niger. On toinenkin kasvisuku, liljoihin (Liliacae) kuuluva Veratrum, jonka tunnetuin laji on Veratrum album eli valkoinen pärskäjuuri. Sillä on samanlaisia vaikutuksia kuin mustalla pärskäjuurella. Nimistön horjuvuuden vuoksi mustasta pärskäjuuresta käytettiin myös nimeä Veratrum nigrum ja valkoisesta pärskäjuuresta taas nimeä Helleborus albus. Vieläpä itse Carl von Linné kutsui Veratrum albumin juurta nimellä “Radix hellebori albi” ja sen nimenä on yhä edelleen englanninkielisillä alueilla “White Hellebore Root”. (Encyclopaedia Britannica XIII 1910). Useissa länsimaisissa kielissä mustaa pärskäjuurta nimitetään jouluruusuksi tai talviruusuksi ja eräissä kielissä sen nimi tarkoittaa mustaa aivastus- eli pärskäjuurta. Ranskassa kasvin paikallisena nimenä on Avranche’n seudulla yhä “herbe enragée” eli riivattujen kasvi.

Jouluruusu on kivikkokasvi, jota tavataan villinä Keski-Euroopan, Etelä-Euroopan ja Vähän Aasian vuorisilla seuduilla. Se menestyy kalkkipitoisessa maassa, kosteissa ja puolivarjoisissa paikoissa. Kasvin juuri on runsaasti haarautunut ja tumma. Kasvi kukkii myöhäisestä syksystä aikaiseen kevääseen, usein joulun aikaan, vieläpä lumen keskellä. Viileämmässä ilmastossa kasvi kukkii myöhemmin keväällä, Suomessa viljeltynä koristekasvina toukokuussa tai kesäkuussa. Jouluruusua voidaan viljellä myös kasvihuoneissa. Sen ruusumaiset kukat, jotka puhkeavat 15–25 cm:n mittaisten kukkavanojen päihin, muodostuvat viidestä vaaleasta, tyvestään punertavasta terälehdestä ja ovat 5–7 cm:n läpimittaisia. Vanoissa on kukkien alapuolella sormijakoiset suojuslehdet. Kukkimisen jälkeen juuresta kohoavat 7–9 -sormiset, nahkeat ja talvehtivat lehdet (Encyclopaedia Britannica XIII 1910, Nielsen 1991).

Mustan pärskäjuuren farmakologiaa

Mustasta pärskäjuuresta on käytetty rohdoksena sen kuivattua juurta, joka on tuoreena pahanhajuinen ja maultaan karvas. Rohdos aiheuttaa jo pieninä annoksina aivastuksia ja limaneritystä, mikä on syynä nimitykselle musta pärskäjuuri. Se ärsyttää myös silmien sidekalvoja. Suurempina annoksina rohdos aiheuttaa voimakkaan ripulin. Narkoottisten ominaisuuksiensa vuoksi rohdosta on käytetty myös uskonnollisissa kulteissa (Encyclopaedia Britannica XIII 1910).

Mustan pärskäjuuren annokset vaikuttavat kumulatiivisesti. Myrkylliset annokset aiheuttavat ihmisellä huumauksen tunnetta, korvien soimista ja huimausta, kielen ja nielun turpoamista, tukehtumisen tunnetta ja janoa, oksentamista ja ripulia sekä lopuksi kollapsin ja sydänkuoleman. Ruumiinavauksissa on todettu tulehdusoireita mahalaukussa, suolistossa ja erityisesti peräsuolessa (Encyclopaedia Britannica XIII 1910).

Kasvi ja varsinkin sen juuri sisältävät kahta myrkyllistä glykosidia, helleboriinia ja helleboreiinia. Koe-eläimillä ne aiheuttavat syljen eritystä, oksentamista ja ripulia, limakalvojen turvotusta, aivastelua ja silmäterien laajenemista. Lisäksi ne aiheuttavat kiihtymystä ja rauhattomuutta, jota seuraa alaraajojen tai koko vartalon halvaantuminen, sekä hengityksen nopeutumista. Kummallakin glykosidilla on digitalisvaikutus, joka on helleboreiinilla voimakkaampi kuin helleboriinilla (Encyclopaedia Britannica XIII 1910).

Musta pärskäjuuri on aikaisemmin kuulunut useissa maissa farmakopeoihin ja apteekkien rohdosvalikoimiin. Sitä käytettiin mielisairauksien lääkkeenä aina 1800-luvun puoliväliin saakka ja vielä sen jälkeenkin voimakkaana ulostuslääkkeenä. Ranskassa aikoinaan suositussa patenttilääkkeessä, Bacherin pillereissä, oli eräänä aineksena mustan pärskäjuuren uutetta. Rohdosta on joskus väärennetty lisäämällä sen joukkoon mustan konnanmarjan (Actaea spicata) juurta. Mustalla pärskäjuurella on paikotellen vieläkin käyttöä eläinten hoidossa ja kansanlääkinnässä (Encyclopaedia Britannica XIII 1910).

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin: Duodecim 1993: 22: 2075–2080. Tarkistettu huhtikuussa 2000.

Kirjallisuus:

Aretaios: De akuta och kroniska sjukdomarnas symptomatologi och behandling. Översättning från grekiskan av Acke Renander. Almqvist & Wiksell, Stockholm. Uppsala 1959.

Bergmark, M.: Lust & lidande, Om droger på gott och ont (Läkeörter, giftdroger & kärleksdrycker). Sjätte bearbetade upplagan. Bokförlaget Prisma, Stockholm. Malmö 1981.

(The) Encyclopaedia Britannica, Eleventh Edition, Volume XIII, Harmony to Hurstmonceaux, hakusana Hellebore, s. 235–236, New York 1910.

(The) Encyclopaedia Britannica, Eleventh Edition, Volume XVIII, Medal to Mumps, Hakusana Melampus, s. 87–88, New York 1911.

Henrikson, A.: Antiikin tarinoita I, Werner Söderström Oy, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1963.

Kudlien, F.: Der Beginn des medizinischen Denkens bei den Griechen. Artemis Verlag, Zürich – Stuttgart. Zürich 1967.

Leibbrand, W.: Heilkunde, Eine Problemgeschichte der Medizin. Verlag Karl Alber, Freiburg – München. Freiburg im Breisgau 1954.

Nielsen, H.: Läkeväxter förr och nu. Svensk översättning och bearbetning av Matts Bergmark. Forum AB, Sverige. Borås 1991.

***

“Jouluruusut menestyvät eteläsuomessa. Kasvupaikka puolivarjo tai varjo. Maa kalkittu ja ravinteikas. Joukossa voi olla hiekkaakin. Pitkää kuivuutta j-ruusut eivät siedä. Kompostimultaa kannattaa levittää keväisin antamaan lisäravintoa ja syksyisin kasvit suojataan lehtikerroksella tai havuilla kevyesti. Jouluruusu leviää huonosti ja sen siirtämistä pitäisi välttää. Se soveltuu hyvin perennapenkkiin muiden kasvien joukkoon sekä pensaiden ja puiden alle.”

“Äidilläni kasvaa vaalea- ja punajouluruusu täällä suomenselän kylmäksi kehutulla seudulla ja kukinta on upea. Tänä keväänä kukkia oli vaaleajouluruusussa yli 40. Molemmat kukkivat heti istuttamista seuranneena kesänä. Ainakin vaaleajouluruusu siementää pitkin nurmikkoa ja taimia on runsaasti. Eräs tuttava kaivoi lukuisia taimia mukaansa ja hänelläkin ne kukkivat runsaasti. Hyvä kasvupaikka lämmin, puolivarjoinen, läpäisevä, multava ja ravinteikas maa. Kasvupaikka vaikuttaa kasvin viihtymiseen todella paljon.”